Pikkupoika

Aikuisena sitä tahtoo turtua asioille. Mikään ei enää tunnu säväyttävän sillä tavalla, niinkuin pikkupoikana, kun maailma oli ihmeellinen ja arvoituksia täynnä. Joka paikka oli aarteita täynnä - niityt, kivikot, hiekkamontut, lähiön metsäkaistaleet, lammen pohjat, pilvet ja kaikki. Tuntui kuin kesäaamuna ei ehtisi laittaa vaatteita päälle, saati syödä aamupalaa, kun oli jo kiire uusiin seikkailuihin.
Tuo tunne! Miksi se tahtoo kuihtua aikuisena pois.
Niin se johtaa helposti turhautuneisuuteen tämä aikuisuus. Putkikatse, putkielämä, silmälaput, lasisilmät. Pikkupoika piiloutuu - iso poika astuu esiin. Kiire, kiire - ei jouda turhanpäiväisiin huomiota tuhlaamaan. Tienata pitää, olla tärkeä, olla vahva, eikä haihatella turhuuksien perään. Siihen se näyttää menevän.
Mutta asiat voivat muuttua, näkökulma, tärkeysjärjestys. Ajatus voi kääntyä, kun se turhautuu tarpeeksi. Sillä on omat selviytymiskeinonsa. Se hakeutuu takaisin sinne, missä joskus oli hyvä olla. Millaisissa mielenkuvissa ja mielentunnoissa se joskus viihtyi ja tunsi olonsa turvalliseksi - onnelliseksi, sinne se kääntyy takaisin, jos sitä piinataan tarpeeksi.
Minä löysin kaksi vuotta sitten uuden harrastuksen. Piippailu, piiperöinti, metallinetsintä...miksi sitä nyt sitten kutsuisi. Piiperöinti on sellainen mukavasti mutusteltava sana ja herättää sopivasti arvoituksellisuutta kuuntelijassa. Metallinetsintä on aika steriili, tasapaksu sana ja herättää mielikuvan romu-ukosta, jolle arvo on siinä metallissa - siis sen painossa. Ihan kuin olisi sama mitä se metalli on jota etsii, kunhan on metallia. Piiperille taas metalli ei sinänsä merkitse paljoa. Sillä taas on paljon suurempi merkitys, että kuka sen metalliesineen on tehnyt ja miten, ja mitä varten - milloin se on tehty, miksi se on juuri täälläpäin Suomea ja tässä metsikössä. Onko täällä asuttu silloin vai onko se pudonnut joltain matkalaiselta?
Jokaisella esineellä on tarinansa kerrottavana. Jokaisen esineen ympärillä on joskus ollut elämä. Se on ehkä kulkenut jonkun taskussa, se on ollut työkaluna, koruna, maksuvälineenä, tappovälineenä, ajannäyttäjänä, ruokailuvälineenä jne. jne. Nämä tarinat kiehtovat esineessä. Niihin liittyy syvästi historia, johon on myös intohimoisesti uppoutunut tämän piiperöinnin myötä. Täytyy kasvattaa tarinoita esineiden ympärille.
Kaiken kukkuraksi tämä uusi harrastus vie taas tutkimusretkille - niinkuin silloin joskus 30 vuotta sitten. Jännitys joka askeleella. Mitäs tuon kumpareen takana olisi? Mikäs tuo painauma on? Tulee sukellettua taas synkkiin kuusikoihin, lähdettyä retkelle meren rantaan tai metsäniitylle, otsalampun kanssa syyspimeään metsikköön ja mikä parasta - taas on se tunne, että ei malta odottaa, että pääsee seikkailuun. Raikas ilma, tuulen kohina puissa, reipas kävely ja mitä mainioimmat maisemat - niistä saa kummasti ajettunut sielu taas elonvoimaa.
Joka pojassa asuu pieni insinöörinalku. Sitä puolta tässä myös saa harjoittaa. Teknisiä vempaimia, joita saa säätää, tutkia, hakea optimi suorituskykyä, tutustua laitteen teoriaan ja kuunnella koneen sielunelämää tai arvailla sen ajatuksia ruudulta vilkkuvista markkereista tai hyppivistä lukemista. Toisille tämä on turhamaista touhottamista. Pääasia, että piiperi sanoo: PIIP! kun metallia sattuu kohdalle. Toisille taas tekniikka on kaikki kaikessa. "Se otetaan, se metalli, ei löydetä"; saattaisi joku tuumailla.
Tässä nyt alkuhöpinöiksi tämmöisiä. Ehkä se siis tuli tässä ilmi, että olen löytänyt taas sisäisen pikkupoikani, seikkailijan, jolle maailma on suuri ihme ja arvoitus. Tätä tunnetta ehtikin jo kaivata pitkään.