Turhan aikainen startti 2012

Ei malttanut, ei!
Oli pakko päästä jo käymään jossain, vaikka lunta on munille asti ja hanki kantaa. Kyllä nämä mieluummin ovat vielä hiihtokelejä, mutta minkäs teet, kun himo iskee.
Olen seuraillut lähistöllä erästä kaivuutyömaata. Uutta kunnallistekniikkaa uudelle asuinalueelle veteleevät. Sinnehän sitä piti pyhäpäivän iltana suunnistaa. Olivatpahan työmiehetkin ja pelottavat mestarit sekä päällikötkin vielä mämmin sulatuksessa.
Olin jo lataillut bulgaarietsimeni akut ja kaivellut esiin lapiot, hanskat, kumpparit ynnä muut tarpeelliset ja suoritin pienen koeajon kotipihalla. Pitänee lippu pystyttää pihaan, sillä mielenkiintoinen signaali jäi odottamaan jääkerroksen sulamista.
Paikan päällä rensselit niskaan ja eiku metsän siimekseen.
Paikka on mielenkiintoinen ja harmittaa, kun se jää pian talojen alle. 1648 vuoden kartassa näkyy jo pellot, joiden poikki uusi tie ja kunnallistekniikka menee ja talot tulevat osittain myös näiden päälle. Aiemmin olen käynyt paikalla vain hätäisesti, mutta nyt tuleekin kiire, jos jotain aikoo maan alta pelastaa.
Kuinkas ollakkaan, jo ensimmäisen hyvän piipin kohdalla huomasin, että mahtoi tulla vesiperä (jääperä). Pintamaa oli sulaa vain pari senttiä ja sen alla kivikovaa, jäistä maata. Voi mullinturpa! No, sinne jäi nyt varma kultaraha tai kuparinen nyt ainakin tai repäisykorkki sitten. Puolisen tuntia kiertelin ja kiusasin itseäni. Puolikymmentä hyvää signaalia ja kaivamatihan ne jäivät. Ei viitsinyt lyödä lommoille aarteita.
Jos, ei reissusta muuta, niin tulipahan esiteltyä tätä jaloa harrastusta uusille tuttavuuksille. Viisi poijankoltiaista seurasi aikansa touhujani ja uskaltautuivat viimein juttusille. Poikia kiehtoi kovasti, mitä maan alta voisi löytyä ja mitä on löytynyt. Mukavia poikia olivat ja katosivat pienen rupatteluhetken jälkeen takaisin seikkailuihinsa lumi- ja hiekkavallien kätköihin.
Hmh! Pikkupoikahan se minäkin :)

Ryöväreitä vai hyväntekijöitä?

Paniikkinappulaa on selvästi jo paineltu joidenkin ammattiarkeologien ja museoviraston toimijoiden piirissä. Mitä ihmettä, nämä ammattitaidottomat, sivistymättömät, asiaan vihkiytymättömät miinaharvavan heiluttelijat ryöstelevät kansallisaarteistoamme! Tavarat pitäisi mielummin jättää maahan, kuin nostaa ne sieltä väärin! Kultturikerros on pilattu! Kyllä me ne sieltä olisimme jossain vaiheessa löytäneet!

Nyt on astuttu pahasti jonkun varpaille ja loukattu jonkun ammattiylpeyttä.

Tällaiseksi keskustelu on kuitenkin äitynyt. Jo on merkillistä sanon minä!

Mikä tahansa muu ala olisi ikionnellinen, jos 500-1000 henkilöä tekisi sille pyyteetöntä työntä, miltei kaikki illat, kun maa on sulana, eikä olisi vaatimassa lantin lanttia itse työstä. Siis ilmaista talkooporukkaa. Kelpaisi mielestäni kenelle vaan. Tätä porukkaahan voisi sitten vaikka nykyistä tietoverkkoa hyväksikäyttäen vaikkapa kouluttaa ja opastaa, mitä tehdä, jos niiden tuhannen repäisykorkin, kierrekorkin, foliopalan tai rautanaulan jälkeen löytyisikin erikoisen näköinen koru tai muu selvästi vanhempi esine. Näin voisi helposti toimia, jos haluttaisiin. Näin pitäisikin toimia, sillä maa on iso ja resurssit entistä vähempänä. Olen minä nähnyt täällä pohjoisessakin, mitä tarkoittaa "inventointi", "kartoitus" ja "tutkimus", joilla näitä muinaismuistokohteita pitäisi paikantaa. Tutkitaan maastonmuotoja, kuoppia, erikoisia muodostumia, survaistaan lapio johonkin ja käännetään paakku syrjään. Aivan summamutikassa. Lääni voi olla hehtaareja, kymmeniä hehtaareja, johon uutta tietä suunnitellaan ja pari henkilöä kävelee sen läpi ja pistelee lapiolla umpimähkään muutaman kuopan. HÖPÖHÖPÖ-hommaa, mutta pakollista sellaista. Jos tällaisen toiminnan varassa olisi Suomen historian arvoituksien paljastaminen, niinkuin virallisesti on, ei tultaisi hullua hurskaammiksi.

Se on kumma sitten, kun joidenkin mielestä, se meidän piiperien lapionpisto, on paljon enemmän tuhoa tekevä, kuin Fiskarssin, jonka päässä heiluu akateemisesti orientoitunut survaisija. Sanoisin, että asia on juuri eri päin. Me emme survaise umpimähkään. Ja, jos pimeässä, on meillä otsalamppu. Meillähän piiperi kertoo juuri tarkan paikan, sanotaanko nyt 5x5 cm ja mehän tähtäämme tuosta signaalista vieläpä ohi, ettemme varmasti vahingoittaisi löytöä. Eiköhän aika suuri osa irtolöydöistä ja uusista muinaismuistokohteista ole tehty juuri muiden kuin ammatti-ihmisten toimesta; maanviljelijän pellosta aura nostanut pintaan jotain tai metsäkonehirviö paljastanut muinaisen asumuspaikan tai ojan kaivuussa tai rakennuksen pohjatoissä on noussut pintaan vanhaa kulttuurikerrosta/esineistöä. Nämä varmaan ne yleisimmät keinot löytää jotain historiallista maan alta. Ja harmillista kyllä, ne ovat ne väkivaltaisimmat keinot, jolloin kohde on usein jo tuhottu täysin.

Mekin piiperit harhailemme umpimähkään. Nuo samanlaiset maastonmuodot kiinnostaa meitäkin luopioita, mutta pettymys tulee hienoista, kuopista ja kumpareista usein eteen. Kun, puhumme esihistoriallisesta ajasta,  se myös yleensä tarkoittaa, ettei meillä ole kuin aavistuksia ja arvailuja, missä ihmiset ovat asustaneet, työskennelleet, kuolleet tai kokoontuneet, niin että niistä olisi meille jotain löydettävää jäänyt. Tottakai mekin piiperit tutkimme karttoja ja luemme paikallishistoriaa ja arvailemme, missä olisi otolliset seudut etsiä. Tosiasia on vain se, että tämä tutkimus vaatii työtunteja, tupakkia ja kärsivällisyyttä. Täytyy kestää hyttysten ja hirvikärpästen puremat, oikean olkapään jomotus ja joillakin vielä kärsimättömän vaimon nalkutus, kun ei ole koskaan iltaisin kotona. (Ei minulla, kiitos rakkaan vaimoni :)

On siis iskenyt sellainen ristiriipuntainen olo. Olenko hiiviskelemässä metsässä, kuin salakaadossa, ilman lupaa, väärillä asioilla, rosvoamassa jotain vai olenko uljas ristiretkeläinen, siniristilippu korkella, suomineidon ihailemana ja sen salaisuudet paljastavana ritarina liikkeellä. Kummallista, miksi pitää olla näin. Laissahan hommaa ei ole kielletty, moraalisestikaan en näe tässä mitään väärin tekeväni. Ainahan laki ja moraali eivät kulje käsi kädessä, mutta tässä ei ole kyse sellaisesta.

Ketä minä sitten suututan? Ainakin paikallishistoriaa harrastavat ihmiset, maakuntamuseon asiantuntijat ja paikallisen yliopiston tutkijat, ovat olleet hyvinkin myötämielisiä harrastukselle ja ovat suorastaan puhkuneet intoa joidenkin löytöjen jälkeen. Ja hehän saavat mennä tekemään jatkotutkimukset paikoille. Ensimmäisiä negatiivis-sävytteisiä kommentteja alkoi sitten kuulumaan museoviraston joiltakin ihmisiltä. Sielläkin oli asiallista vastaanottoa, mutta myös alkoi kuulua sellaista epäilyä ja varoittelua ja erilaisia kommentteja siitä onko nyt löydön ympäristö suojeltu 2 neliömetrin vai hehtaarin alueelta, esineiden käsittelystä jne.

Luulen kuitenkin, että tämä negatiivinen keskustelu eri medioissa saa alkunsa joistakin henkilöistä ja joistakin yksittäistapauksista. On menty kaivelemaan väärille paikoille, joko tietämättä tai tietoisesti. Nämä kaivelijat voivat yhtä hyvin olla ilman metallinpaljastinta liikkeellä olevia "aarteenmetsästäjiä". Muinaismuistokohteet, rauniot, kivilatomukset ovat kiehtoneet ihmisiä aina ja lukemistani 1800- ja 1900-luvun alun tutkimusraporteista päätellen, tunnettuja kivilatomuksia on kaiveltu jo silloin ja etsitty niistä arvotavaraa.

Tällainenhan on rikollista toimintaa ja tekijät saatava oikeusvastuuseen, mutta vastuuttomuutta ja lyhytnäköisyyttä on leimata meitä kaikkia piiperiharrastajia tuohon sakkiin. Sama asia olisi, jos joku metsästäjä ampuisi joutsenen, leimattaisiin kaikki metsästäjät rikollisiksi.

Entäs sitten ne jotkut ihmiset. Sanoisin, että tietämättömyys, kateus ja pelko aiheuttaa huonoja asioita tämänkin asian suhteen. Ei muuta tähän.

Minä ainakin painun vielä hyvin omantunnoin ja enemmänkin, suorastaan ylpeyttä tuntien metsään ja aion paljastaa suuria asioita paikkakuntani menneisyydestä. Saa nähdä, jos jotkut kiihkoilijat saisivat ajettua tämän toiminnan joillaikin ihmeellisillä perusteilla laittomaksi, alkaisinko sitten lainrikkojaksi vai ripustaisinko piipparit naulaan. Saattaisivatpa tehdä hyvästä miehestä jopa rikollisen - mene ja tiedä?

 

Pikkupoika

Aikuisena sitä tahtoo turtua asioille. Mikään ei enää tunnu säväyttävän sillä tavalla, niinkuin pikkupoikana, kun maailma oli ihmeellinen ja arvoituksia täynnä. Joka paikka oli aarteita täynnä - niityt, kivikot, hiekkamontut, lähiön metsäkaistaleet, lammen pohjat, pilvet ja kaikki. Tuntui kuin kesäaamuna ei ehtisi laittaa vaatteita päälle, saati syödä aamupalaa, kun oli jo kiire uusiin seikkailuihin.
Tuo tunne! Miksi se tahtoo kuihtua aikuisena pois.
Niin se johtaa helposti turhautuneisuuteen tämä aikuisuus. Putkikatse, putkielämä, silmälaput, lasisilmät. Pikkupoika piiloutuu - iso poika astuu esiin. Kiire, kiire - ei jouda turhanpäiväisiin huomiota tuhlaamaan. Tienata pitää, olla tärkeä, olla vahva, eikä haihatella turhuuksien perään. Siihen se näyttää menevän.
Mutta asiat voivat muuttua, näkökulma, tärkeysjärjestys. Ajatus voi kääntyä, kun se turhautuu tarpeeksi. Sillä on omat selviytymiskeinonsa. Se hakeutuu takaisin sinne, missä joskus oli hyvä olla. Millaisissa mielenkuvissa ja mielentunnoissa se joskus viihtyi ja tunsi olonsa turvalliseksi - onnelliseksi, sinne se kääntyy takaisin, jos sitä piinataan tarpeeksi.
Minä löysin kaksi vuotta sitten uuden harrastuksen. Piippailu, piiperöinti, metallinetsintä...miksi sitä nyt sitten kutsuisi. Piiperöinti on sellainen mukavasti mutusteltava sana ja herättää sopivasti arvoituksellisuutta kuuntelijassa. Metallinetsintä on aika steriili, tasapaksu sana ja herättää mielikuvan romu-ukosta, jolle arvo on siinä metallissa - siis sen painossa. Ihan kuin olisi sama mitä se metalli on jota etsii, kunhan on metallia. Piiperille taas metalli ei sinänsä merkitse paljoa. Sillä taas on paljon suurempi merkitys, että kuka sen metalliesineen on tehnyt ja miten, ja mitä varten - milloin se on tehty, miksi se on juuri täälläpäin Suomea ja tässä metsikössä. Onko täällä asuttu silloin vai onko se pudonnut joltain matkalaiselta?
Jokaisella esineellä on tarinansa kerrottavana. Jokaisen esineen ympärillä on joskus ollut elämä. Se on ehkä kulkenut jonkun taskussa, se on ollut työkaluna, koruna, maksuvälineenä, tappovälineenä, ajannäyttäjänä, ruokailuvälineenä jne. jne. Nämä tarinat kiehtovat esineessä. Niihin liittyy syvästi historia, johon on myös intohimoisesti uppoutunut tämän piiperöinnin myötä. Täytyy kasvattaa tarinoita esineiden ympärille.
Kaiken kukkuraksi tämä uusi harrastus vie taas tutkimusretkille - niinkuin silloin joskus 30 vuotta sitten. Jännitys joka askeleella. Mitäs tuon kumpareen takana olisi? Mikäs tuo painauma on? Tulee sukellettua taas synkkiin kuusikoihin, lähdettyä retkelle meren rantaan tai metsäniitylle, otsalampun kanssa syyspimeään metsikköön ja mikä parasta - taas on se tunne, että ei malta odottaa, että pääsee seikkailuun. Raikas ilma, tuulen kohina puissa, reipas kävely ja mitä mainioimmat maisemat - niistä saa kummasti ajettunut sielu taas elonvoimaa.
Joka pojassa asuu pieni insinöörinalku. Sitä puolta tässä myös saa harjoittaa. Teknisiä vempaimia, joita saa säätää, tutkia, hakea optimi suorituskykyä, tutustua laitteen teoriaan ja kuunnella koneen sielunelämää tai arvailla sen ajatuksia ruudulta vilkkuvista markkereista tai hyppivistä lukemista. Toisille tämä on turhamaista touhottamista. Pääasia, että piiperi sanoo: PIIP! kun metallia sattuu kohdalle. Toisille taas tekniikka on kaikki kaikessa. "Se otetaan, se metalli, ei löydetä"; saattaisi joku tuumailla.
Tässä nyt alkuhöpinöiksi tämmöisiä. Ehkä se siis tuli tässä ilmi, että olen löytänyt taas sisäisen pikkupoikani, seikkailijan, jolle maailma on suuri ihme ja arvoitus. Tätä tunnetta ehtikin jo kaivata pitkään.

Alku aina helppoa

No, nytpäs tuli aloitettua tällainen blogikirjakin. Testaillaan nyt hiukan ennenkuin päästän itseni valloilleen. Saa nähdä kuinka tämä pysyy raameissaan vai pitääkö raameja suurentaa jossain vaiheessa. Joten toivotan itseni tervetulleeksi tälle keskustelupalstalle ensimmäisen kirjoittajan ylpeydellä.